Alkusanat

Olen tämän raportin kirjoittajana perehtynyt laajalti jalkaväenkenraali Yrjö Keinosta vastaan nostettuun oikeusprosessiin ja sen lähes parituhatta sivua käsittävään pöytäkirja- ym. materiaaliin. Liikkeelle panevana voimana työssäni ovat olleet jo tapauksen ajankohtaisvaiheessa heränneet epäilyt siitä, että oikeudenkäynnissä jalkaväenkenraali Keinosta, samoin kuin toista syytettyä, kapteeni Siitosta, kohdeltiin oikeuskäsittelyssä karkealla ja yksipuolisella tavalla. Suomen oikeuslaitoksen pitäisi kuitenkin pystyä käsittelemään kaikki oikeustapaukset asiantuntevasti ja puolueettomasti. Ihmisten asenteet ja median sensaatiohakuisuus eivät saisi vaikuttaa tuomioistuinten toimintaan. Aiheeseen perehtymisen myötä alkuvaikutelmat kuitenkin vain vahvistuivat ja johtivat epäilyttävän yksipuoliseen kokonaiskuvaan. Vaikutelma muodostui siinä määrin vahvaksi, että katsoin tarpeelliseksi tehdä asiasta kokonaan uuden tutkimuksen, joka perustuisi oikeuskäsittelyssä syntyneeseen pöytäkirja-aineistoon.

Koko oikeustapausta on syytä tarkastella ei ainoastaan syytettyjen, vaan myös upseerien yleisen oikeusturvan näkökulmasta; yksilöllinen oikeusturva on sensaatiohakuisessa ilmapiirissä jäänyt toisarvoiseksi tekijäksi.

Raporttia voidaan pitää tarpeellisena myös siksi, että kansalaisten kellarijutusta käytettävissä oleva informaatio on jäänyt erittäin puutteelliseksi. Keskeinen syy tähän on se, että jutun käsittely tapahtui vain ylemmissä oikeusasteissa, Helsingin hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa, mikä etäännytti suuren yleisön oikeuskäsittelystä. Julkisuuteen kantautui suuressa määrin epätarkkoja ja virheellisiä, jopa täysin totuuden vastaisia tietoja, joiden totuudenmukaisuutta oli hankala tarkistaa. Kokonaiskuva jäi tämän vuoksi hämäräksi.

Kuten raportista ilmenee, oikeuslaitoksen toiminnassa todella ilmeni epäilyttäviä piirteitä. Syyteargumentointi muodostui erittäin kapea-alaiseksi, rakentuen vain kahden upseerin suullisten todistusten varaan. Puolustusvoimien kriisi- ja sodan ajan toimintaan liittyviä, salainen -leimalla varustettuja asiakirjoja ei syystä tai toisesta sallittu tuoda lainkaan oikeuskäsittelyyn, vaikka niillä olisi ollut perustavaa laatua oleva merkitys selvitettäessä kellarityössä tapahtunutta pioneerikoulutusta. Tämän ohella julkisiakin koulutusasiakirjoja pyrittiin tulkitsemaan tarkoitushakuisesti, jopa suorastaan pimittämään. Kuitenkin juuri koulutus muodostui jutun pääkysymykseksi; on pidettävä mielessä, että kaikki koulutus tähtää sodan aikaan, ja tällä seikalla olisi pitänyt olla asian vaatima painoarvo. Ihmetystä herättävä ja oikeudellisesti arveluttava piirre oli myös Korkeimman ja Helsingin hovioikeuden sotilasjäsenten (asiantuntijajäsenten) miltei näkymätön esiintyminen jutun oikeuskäsittelyssä. Tehtävässä näiden tuli toimia tuomarinvalan velvoituksella ja käyttää puheoikeutta aina tarpeen ilmaantuessa, mutta käytännössä sotilasjäsenet eivät puuttuneet itse asiassa yhteenkään syytekysymykseen, joissa juuri heidän asiantuntemustaan olisi tarvittu. Kyse oli mitä suurimmassa määrin syytettyjen oikeusturvasta, koska oikeuksien siviilijäseniltä puuttui upseerien ammattialan asiantuntemus.

Syytetyistä, erityisesti kenraali Keinosesta, mediassa esitetty henkilökuva väritti hyvin vahvasti jutun oikeudenkäyntiä ja suuntasi huomion paljolti sivuseikkoihin. Todellisuudessa Yrjö Keinonen oli henkilönä lahjakas, mutta epätavallinen upseeri, joka poikkesi monin tavoin aikakautensa ”normaalista”, hyväksytystä upseerimallista. Kiistanalainen asema ei olisi saanut vaikuttaa oikeudenkäynnin objektiivisuuteen.

Yrjö Keinonen lähti talvisotaan reserviläisenä ja kävi kadettikoulun jatkosodan aikana ollessaan 30-vuotias. Jo tällöin hän jossakin määrin leimautui upseerikunnassa sivusta tulleeksi ulkopuoliseksi. Ajattelutavaltaan Yrjö Keinonen edusti – jo yliopisto-opintojen tieteenalan valintojen mukaisesti - vahvaa syy-seuraussuhteeseen nojautuvaa logiikkaa, mikä silloisen upseeriston piirissä ei ilmeisesti sopinut yhteen enemmistön ajattelutavan kanssa. Askeettiset elämäntavat ja pikkumaisuus omissa raha-asioissa katsottiin poikkeavuuksiksi. Sittemmin tiivis omistautuminen uralle, alkoholin käytöstä pidättyminen ja työn ohella suoritettujen yliopisto-opintojen tuottama meriitti verottivat Yrjö Keinosen yhteisöllisyyttä eli sitä turvaverkkoa, jota hän olisi virkatehtävissään tarvinnut hyvien ystävien ja laajan toveripiirin muodossa.

Nimitys puolustusvoimain komentajaksi jo kenraalimajurina aiheutti kilpailijoissa eli ylimmässä upseerikunnassa kritiikkiä ja oppositiohenkeä. Pv-komentajan virkavuosinaan Yrjö Keinonen teki huomattavia ja paljon myönteistä palautetta tuottaneita uudistuksia, mutta arvostelua sen sijaan herättivät yliolkaiseksi ja erakkomaiseksi katsottu komentajaote ja paljon aikaa vaatineet urheiluharrastukset.

Näillä seikoilla, jotka olivat leimallista koko hänen myöhemmälle sosiaaliselle elämälleen, oli todennäköisesti suuri, jopa ratkaiseva vaikutus hänen uransa loppuvaiheen tapahtumiin, jotka edellä mainittuihin tekijöihin summautuneina johtivat ikävään lopputulokseen.

* * *
Koska ihmiset eivät varsinkaan oikeusasioissa luota juuri muuhun kuin alkuperäistekstiin, olen heikon informaatiotilanteen korjaamiskeinoksi valinnut kellarijutun pöytäkirjatekstien ja tärkeiden virkakirjelmien julkaisemisen mahdollisimman laaja-alaisesti lukijoille. Vain siten lukija voi syventyä oikeusprosessin aineistoon ja tehdä omakohtaiset päätelmät oikeuden toteutumisesta.

Kokonaisuudessaan toivon, että runsas pöytäkirjamateriaali kommentteineen ja liiteasiakirjoineen pystyisi paikkaamaan sitä epäselvää kuvaa, joka kellarijutulle on ollut tunnusomaista jo noin neljän vuosikymmenen ajan. Paljon käytetty sanonta on, että Suomeen mahtuu vain ”yksi totuus kerrallaan”. Kellarijutun historia ilmeisesti osaltaan vahvistaa tätä suomalaista sääntöä.